Risto Isomäki

Teoksen parasta antia oli kirjailijan innostus luontoon ja sen tarkkailuun ja yletön optimismi ilmastokatastrofin keskellä. Tekijän rakkaus apinanleipäpuihin ja albedon nostamisesta saatu hyöty verisuonitauteihin jäivät mieleen. Toisaalta välissä oli paljon lyhyesti selitettyjä keinoja, jotka vaikuttivat ennemminkin eri versioilta pidemmin selitetyistä keinoista. Lisäksi olisin kaivannut enemmän vertailua eri metodien soveltuvuudesta yhteen, esimerkiksi millainen metsä olisi hyvä niin albedon kuin muurahaistenkin kannalta ja samalla hyvä hiilivarasto. Tai miksi Isomäki ehdottaa suurten peilien lähettämistä avaruuteen (vaikka todetaankin, että tämä olisi huono asia stratosfäärin lämpenemisen kannalta), mutta tyrmää avaruudessa kiertävät aurinkopaneelit? Eikö olisi hyödyllisempää kuitenkin lähettää avaruuteen peilien sijasta paneeleita, jolloin sähköllä saataisiin edes osa kuluista katettua? Tietenkin aina on kiva, että lukijallekin jätetään jotain aivotyötä eikä kaikkea selitetä puhki.… (more)

090928, 1/5 stars
Toivon kovasti, että tämä on Isomäen huonoin kirja, sillä toinen tämän tasoinen jäänee varmasti kesken. Idea ihmiskuntaa avittavasta supersivilisaatiosta ei ole ihan kelvoton, ja uhkakuva, ettemme omin voimin pysty välttämään ekokatastrofia, on vahva. Jos en olisi lukenut Sarasvatin hiekkaa ennen tätä, metaanijään sulamisen uhkakin olisi vaikuttanut. Ainesta ei kuitenkaan ole kovin paljon, ja tässä vaiheessa uraansa Isomäki yritti vielä hillitä ekopaasaustaan ja olla "oikea" jännityskirjailija.

Kerronta on Ristolle tyypillistä Hollywood-actionia ja pinnallista henkilökuvaa; alussa mielenkiinto pysyy kohtuullisen hyvin yllä, kun mysteereitä läimäistään lukijan kasvoille. Kirjan loppu taas on käsittämättömän ärsyttävä. Kaikkien mysteerien selitys on kasvihuoneilmiö ja Kuussa majailevat muukailaiset, se selviää jo aikaisessa vaiheessa. Viimeinen luku on raivostuttava, kun jokaista pienenpientä käännettä ryyditetään kymmenillä epäuskon huudahduksilla ja hulluksi tulon epäilyillä.… (more)